Eroni eväät

Olen viettänyt viime päivät koiranpennun kanssa kahdestaan. Ollaan kahteen pekkaan mietittyä kuinka paperin ohutta kaikki lopulta on. Maailmanmeno, ihmissuhteet, peukulla tökkimiset ja yhdentekevät höpötykset hologrammien kanssa. Analysointi on vaarallista ja lisää välinpitämättömyyden tunnetta , mutta tämä kuuluu minuun ihmisenä vahvasti. Olen pettynyt pohjattomasti ex-olentoon itsestäni puhumattakaan. Minun on vaikea hyväksyä, että hänestä tuli sittenkin samanlainen kuin 99.9 prosentista koko telluksen väestöstä. Olen pettynyt siihen, että virhearvioni oli näin kraavi ja ajoi minut tähän tilaan. Halusin uskoa hänen olevan jotain muuta ja luulin löytäneeni vihdoin jotain arvokasta. Voi kuinka väärässä saatoin olla ja itseäni niin huijasin. Tämä kaikki kumpuaa varmasti syvältä, mutta se miksi se pintaan tiensä juuri nyt löysi on mysteeri. Varmasti uusi nahkapussi ajoi minut tähän tilaan, mutta näen tämän yhtenä prosessina muiden joukossa. Pettymykseni on aiheellinen, menetys on kärsittävä ja ennenkaikkea minun on ymmärrettävä, että en voi kuvitella ex-olennon olevan jotain ihmeellistä, koska todellisuus on niin vietävän saastainen. En anna itselleni koskaan anteeksi moniakaan virhearviointejani, mutta suurin möykky rinnassani kasvaa edelleen siitä syystä, että miksi tarvitsin juuri tämän reissun löytääkseni itseni? Kivun ja pettymyksen kautta käy tieni todelliseen minääni. Olisin halunnut tämän näyttää ex-olennolle. Tämä ”minä” on se, jonka haluaisin hänen muistavan jos niin tahtoo.

Paljon hyvääkin on matkassa viimepäivinä ollut. Uusi nahkapussi on penteleen älykäs ja sydäntäraastavan muikea ilmestys. Tottakai se muistuttaa kaikesta siitä mitä ennen oli. Joudun todella taistelemaan itseni kanssa, jotta en lopeta omaa hapensaantiani muistojen survoessa minua räntäiseen isänmaahan. Hamuan vahvuutta kestää, sillä ympärilläni on niin paljon kaunista ja hyvää. Vilpitöntä halua ja toivetta siitä, että en pilaa elämääni jonkun särkyneen ihmiskuoren vuoksi. Naismuukalainen ja kamarineito naapurimaasta ovat pommittaneet minua telekommunikaatio välineiden kautta herkeämättä ja kyselleet aionko vielä joskus johkaantua ihmisten ilmoille ilman pommia repussa. Naismuukalainen on viettänyt aikaa kanssani ja eläimellistä menoa on ollut. Nahkapussi sulattaa kaiken mihinkä katseensa luo, tämä on selvä eikä minunkaan silmissä kuulemma vikaa ole vaikka niistä tätä nykyä huokuukin loputon maailmankaikkeus. Aiheutan tämän kaiken itselleni, sillä todellista syytä glorifoida ex-olentoa ei ole. Kaikki ympärilläni hokevat, että miten olen niin sokea, sillä muut eivät hänessä mitään ihmeellistä näe eikä nähneet. Ehkä minä projisoin hänen kautta pelkoa ajan kulumisesta, omasta vanhenemisestani ja menetetyistä hyvistä ajoista. Loppujen lopuksi elämän rajallisuus lienee asian ydin. Defenssimekanismit kick in plox!