Siinä kai se lyhytkäisyydessään, otsikossa miehen tie nykyään. Olen pohtinut omaa elämän filosofiaani toden teolla ja aina löydän sen minkä pienestä pitäen olen tiedostanut. Me ihmiset emme ole kummoisiakaan olentoja ja vanhetessani haluan olla entistä vähemmän tekemisissä lajitovereideni kanssa. Ei minulla ole heille mitään annettavaa, heidän villaansa keritsemään. Platonin luolavertaus konkretisoituu minulle joka kerta kun astun tähän maailmaan joka ympärillänne hyvät lukijat vaikuttaa. Näen vastaantulijoissa pelkästään numeroita siitä kuinka ihmiset tarvehierarkijoidensa temmellyskentillä tuhlaavat maapallon resursseja. Me kulutamme liikaa, syömme kiduttamiamme eläimiä lihotaksemme ja tyhmistyäksemme totaaliseen mädäntyneisyyden tilaan vain, jotta saisimme edes vahingossa aikaan seuraavan sukupolven toistamaan saman oksetuksen. Pysähdy ja mieti mitä Sinä olet elämässäsi saanut aikaan ilman, että jokin / joku muu ei olisi siitä kärsinyt? Et mitään, on vastaus jos uskallat olla rehellinen. Kriittinen massa (kyllä, ihmisiä on liikaa) on ylitetty ja pahoinvointi sen mukainen. Ja joku vielä ihmettelee miksi näin voi kukaan ajatella. Tekstistä piti tulla pitkä ja ah niin valaiseva, mutta turhauduin muutamassa minuutissa. Kelle minä näitä ajatuksia yritän oikeen avata? Menkää tuijottamaan tv:tä ja unohtakaa todellinen elämänne.
Ainiin minullahan on Naismuukalainen, jonka kanssa voin keskustella ja korrespondenssiteoria täydentyy kuin itsestään. Olen valittu, hänen valittunsa. Kiitollisuus valtaa mielen ja syvä kunnioitus Häntä kohtaan auttaa kestämään oman olemassaoloni heikohkot vastineet.
“I’m tired of this back-slappin’ ”isn’t humanity neat” bullshit. We’re a virus with shoes.”
― Bill Hicks
Merkinnät RSS-syötteenä