Ajattelu on perin uuvuttavaa ja näivettävää hommaa. Alan kadehtimaan ihmisiä, jotka tuntuvat olevan pelkkiä kuoria ja ajelehtivat vain tilanteista toiseen sen kummemmin mitään pohtimatta. Kumpa itse pystyisin samaan, ohittamaan kaiken ajattelun ja heittäytymään jonon jatkoksi, nappaamaan edellä kulkevaa korvamerkistä tiukasti kiinni ja bääääää!
No toistaiseksi näin ei kuitenkaan ole, joten tässä hieman raastavaa ajatusraparperiani Teille kaikille. Sisälläni palaa kaksisydäminen liekki, joka saa voimansa menneestä, tulevasta ja hetkestä joka käsieni läpi lipuu solkenaan. Alan toistamaan itseäni ja uuvutustaistelu mieleni herruudesta voi vahvasti kehon luovuttaessa ja tyytyen rapistumaan mentaalisen hirmumyrskyn pauloissa. Homō sibī jūdex dūrissimus -pätee kohdallani prikulleen. Minä todellakin olen itselleni se ankarin tuomari. Ongelma kiteytyy siinä, että syytteenluku kesti vaivaisen ihmiselämän ja itselleni langettama kidutustuomio kestää ikuisuuden. Miksi riudutan itseäni, siihen en osaa täysivaltaisesti vastata. Tiedän vain sen, että olen hyvin huolissani kaikesta, ihan kaikesta.
Olen kadottanut kyvyn elää ilman kärsimystä, itsesyytöksiä, jossittelua, ajatusjönglööraamista ja jurruttamista. Elämä sai minut kiinni ja laskeutui päälleni tuhoamisvoimaansa uhkuen. Kaatuessani menetin otteeni niistä viimeisistäkin elämän korteista, joista vielä kiinni pitelin. Sataako teilläpäin elämän kortteja?
Merkinnät RSS-syötteenä