Aikamoista menoo. Toista kaipaa niin paljon, ettei ajoittain toimeennu edes päivittäisistä hommista. No mielessä on myös ne asiat, jotka eivät ole niin ruusuisia. Suurimpana murheena tällä hetkellä on ehkä 9-vuoden parisuhteen kariutuminen eikä niinkään exän menettäminen. Harmittaa ettei meistä sitten ollutkaan toisillemme elämän kumppania tarkoitettu. Suurin syytös kohdistuu edelleen itseeni, mutta olen alkanut myös miettimään exäni muutosta, jonka hän koki ihmisenä viime vuosien aikana. Se ihminen ei miellytä minua ollenkaan. Olenkin miettinyt kiinnittäisinkö mitään huomiota häneen nyt jos tapaisimme täysin tuntemattomina jossakin. En varmasti kohdistaisi häneen sen kummempia katseita tai mielenkiinnon merkkejä. Tämä ajatusleikki vahvistaa minulle sen karun seikan, että roikun kiinni edelleen ihmisessä, jota ei todellakaan ole enää olemassa. Tämä asia harmittaa joka kantilta katsottuna. Tunteet ovat jännä juttu varsinkin kun ne eivät perustu tällä hetkellä muutakuin muistoihin.
Merkinnät RSS-syötteenä