Totaalinen romahdus tänään. Lenkkeilin 5km ja itkin koko matkan. Minä kylän kovin kundi juoksee, kävelee, laahustaa ja itkee avoimesti ihmisten ilmoilla. Nyt ei mene vahvasti. Laiva ei vaan käänny, vaikka kuinka koitan itsestäni mentaalista yliotetta saada. En sure niinkään exän perään vaan kokonaisvaltaista epäonnistumista parisuhteessani. Kypsymättömyyteni kaatoi minulle tärkeän rakennelman elämässäni. Suren koiran menettämistä, oman perheeni hajoamista, exälle surun ja kivun tuottamista. Vittu kaikkea pahaa mitä olen saanut aikaiseksi. En koe tehneeni juuri mitään hyvää viimeisen 9-vuoden aikana. Tunnen olevani niin hukassa näillä aalloilla, että en pysty edes kuvailemaan näitä tunteita ja tuntemuksia. Minä olisin vain halunnut onnistua. Kihloihin menon jälkeen aloin suunnittelemaan oikeasti lapsien saamista ja kokonaista perhe-elämää exäni kanssa. Ennen kihloja olin epäkypsä mulkvisti, mutta kihlautumisen jälkeen aloin tekemään henkistä muutostyötä perheorientoinuneeksi ihmiseksi. Muutos oli liian hidasta ja exä oli alkanut jollain tapaa tuolloin jo ajautua pois minulta. Ajoitus ei natsannut. Minulle jäi elämän karut kävyt taskuihin.
Kaverit yrittävät lohduttaa, että nyt kylän tavoitelluin poikamies on back in business. Ulkopäin näin voi näyttää, mutta sisälläni lapsi huutaa apua tai nopeaa lopetusta. En pysty siihen rock´n rolliin enää niinkuin nuorempana. Minä haluan vakiintua, perustaa perheen ja tasaista elämää. Sekoilut on sekoiltu ja nyt olisi aika nauttia jostain täyteläisemmästä. Minä saatana joudun aloittamaan koko rumban uusiksi. Pää eikä kroppa tule sitä salsaa kestämään se on varma. Exä onneksi on vielä nuori plikka, joten hänellä mahdollisuudet saada kaikki on vielä paremmat kuin täydelliset.
Merkinnät RSS-syötteenä