Tässä sitä nyt istutaan. Minä ja vielä nimeämätön nahkapussi. Tätä tunnemyrskyä on mahdoton hallita. Sieluni syövereistä ylös kumpuaa ne onnen hetket kun yhdessä ex-olennon kanssa otimme ensimmäisen nahkapussin. Valvotut yöt, kinastelut kasvattamisesta ym mukavat jutut näin jälkeenpäin muistuvat lämpimästi mieleeni. Kaipuu ja ikävä kasvaa ylitsepääsemättömän suureksi. Epäonnistumisen tuska saa minut voimaan äärimmäisen itsetuhoisesti. Toisaalta ympärilleni laskeutuu jotain kummallisen voimaannuttavaa kun katson syliini. Tämä otus tarvitsee minua ja minä sitä. Me olemme nyt taistelupari, jota ei pysäytä niin mikään. Nyt minulla on yksin edessä kaikki kasvatus ja koulutus työ, jota pentu tarvitsee. Tämä kaikki menee minuun niin syvälle, että en edes tiennyt näitäkin onkaloita mielestäni löytyvän. Päivä päivältä tulen elämään muistoissani niitä rakkaita hetkiä joita sain kokea ex-olennon ja ensimmäisen nahkapussin kanssa. Toivottavasti selviän tästä ja lukijoille tiedoksi tämä ei ole vain sanahelinää. Olen pohjattoman huolissani tästäkin matkasta, mutta jos selviän niin ehkä joskus voitan tämän paatoksen joka sisälläni tuhatvuotista sotaa käy.
Iloiset poikamies päivät ovat hetkeksi luetut, sillä eihän tätä höpönassua voi vielä sekunniksikaan jättää yksin. Onneksi maalla löytyy aina pennulle hoitajia kun isännän tarvitsee päästä hieman riiaamaan. Illan pikkujoulut jääköön minulta patsastelematta, kyllä he siellä tietävät mikä minä olen miehiäni. Tai ainakin luulevat tietävänsä. Aika jatkaa siteen luomista aseenkantajaani. Damnatio memoriae ei ole vielä selkeästi täydellinen ex-olennon suhteen.
Merkinnät RSS-syötteenä