Kehoni toiminnot voidaan mieltää elävää organismia kuvailevaksi tapahtumasarjaksi, mutta todettakoon seuraavat asiat tämän hetkisestä tilanteesta. En minä sitten parantunutkaan, fyysisesti enkä henkisesti. Mieleni on universumi, vankila ja samalla pakopaikka. Vastassa on menneet hyvät ja huonot hetket, muistot masentavat ja elävöittävät välähdykset. Minä en päässyt yli vaikka lakipisteessä luulin jo käyneeni.
Menneiden vuosien aikana olen rakentanut uutta tulevaisuutta, uudessa suhteessa, uudessa minässä, mutta samassa ulottuvuudessa. Kaikki on päällisin puolin suorastaan kadehdittavasti. Ulkoiset pelimerkit korkeissa pinoissa ja katse päättäväinen. Pinnan alla luovuttanut, masentunut, lohduton ja kertakaikkisen valmis.
Painajaiset riivaavat, joissa ex-olento esiintyy mitä harmittavimmissa olosuhteissa. Tiedän, että hänellä on uusi kumppani, joka tällä kertaa on ”se ainoa oikea”. Samalla suuren lohdutuksen tuojana tuo ajatus myös aiheuttaa minussa syvempää epäonnistumisen tuulta. Kumpa tapaisin hänet vasta nyt enkä nuorena, jolloin olin pelkkää tulikiveä ja tappuraa. Tähän sammalpetiin saan kaatua yksikseni.
Olen onnellinen hänen puolestaan ja opettelen samalla olemaan vähemmän vaarallinen itselleni. Mieleni minun herrani, valitettavasti. En voi kenellekkään näyttää todellista tilaani, koska hulluksi inttäisivät. ”Sinullahan on kaikki, kaikki!”. Minun kaikkeni- määritelmä on lähtökohtaisesti ongelmainen, sillä se ei kestä päivän valoa, koska viimeiset vuodet se on kylpenyt pelkässä yön syleilyssä. En minä pelkästään ole loputtomasti rikki. Sain minä kaikesta tästä käsiini ymmärryksen elämän problematiikasta. Harmi vain, että en osaa arvostaa loppua, joka ohitseni kiitää.
Miettikää elämäänne, voitteko ymmärtää sen todellista rajallisuutta ja raadollisuutta ennenkuin olette kuolleet edes kerran?
Merkinnät RSS-syötteenä