Eroni eväät

Kerrompa Teille arvon kanssa matkaajat hieman kahdesta maailmasta, joissa molemmissa olen läsnä ja operoin yhtäaikaisesti. Ensimmäinen maailma on se, mikä näkyy ulospäin. Kanssa ihmisille olen onnenpoika, komistus, vahva, älykäs sekä hyvään ja vakavaraiseen perheeseen syntynyt yli-ihminen, joka on hyvä olla ystävänä, mutta ehdoton no-no vihamiehenä. Minulla on sana hallussa, olen seuramies (päihteiden vaikutuksenalaisena), naistenmies, miehisyyden toteemi (ainakin puheissani). Minulla on sievääkin sievempi nuori tyttöystävä, josta on kuoriutunut käsittelyssäni todellinen monitaituri kotioloissa savy? Kaverit kateellisena katsovat ja ihmettelevät miten hänenlaisensa nappasin ja ennenkaikkea miten hänet olen yli vuoden jo seuranani pitänyt. Ottajia olisi, nimittäin hänellä, mutta toistaiseksi vanha heimopäällikkö on vielä pintansa pitänyt ja nuoret kosijat ovat riittävän etäällä pysyneet. Romanttinen Italian matka odottaa muutaman viikon päässä ja kesä tulossa ei jumalauta sälli herää jo sullahan menee paremmin ku monella muulla! Niin niin, näkyvässä maailmassa meneekin kiitosta vaan.

Se toinen maailma, josta moni tietää todella vähän on sitten hieman eriviritteinen voisi kai sanoa. Heräsin puolituntia sitten itkien kun näin taas unta ex-olennosta ja nahkapussista. Se oli niin todellinen, tunnerikas ja jollain tapaa toivo pakkautui kyynelkanavistani ulos. Heräsin omaan itkuuni, fysiologisesti jännä juttu. Aihepiiri unissani on ollut tämän sävyinen jo hetken aikaa ja aamuisin olo tuntuu kohtalaisen raskaalta ja iltaisin pelokkaalta kun päänsä tyynyyn laskee. En ole asiasta naismuukalaiselle jutellut enkä tahdo pahoittaa hänen mieltään. Jotenkin pelkkä ajatuskin toisen mielen pahoittamisesta saa minut heti palaamaan entisiin aikoihin ja päälleni kaatuu massiivinen katumuksen kivimuuri kun tajuan miten järjenvastaisesti toimin aikoinaan. Nyt en voisi aiheuttaa mitään pahaa ex-olennolle, päinvastoin. On aikoja, kun kyllästyn vihaamaan itseäni tapahtuneista, mutta aina se itseinho tiensä takaisin löytää. Miksi minun pitää riutua vanhoissa kun uudet ihanat asiat ovat edessä? Ei tarvitse vastata, koska se on minun valuvikana. Tätä aihepiiriä tässä blogissa on koluttu ja jokainen lukija on varmaan muodostanut minusta hassun hauskoja mielikuvia, voi kumpa saisin niistä kyllääntyneen otoksen vaikka pilapiirrosten muodossa. No eteenpäin ja jätetään sydämmeni rippeet tirisemään pääni helvettiin. On aika kosketella tämän aamun häiritsevintä faktaa.

Fysiikkani on alkanut reistata. Olen eilen saanut tiedon, jota en olisi ihan vielä kaivannut nääs jotenkin kuvittelin, että vahva kehoni kantaa murtuneen mieleni kunhan vain käskyjä sille kykenen jakelemaan. No tässä istun ja mietin oi kuinka komeeta olikaan menneinä aikoina kun riitti rakkautta, terveyttä ja sopivasti jännitystä. Kaipuu nuoruuteen, viattomuuteen, onnellisuuteen ja kaikkeen siihen yksinkertaisuuteen on loputon. Ja hei älkää huoliko tämä ei johdu testosteronin puutteesta, olen 32- vuotias ja arvot ovat kohdallaan (silmillä havaittava mittari sen osoittaa jäykän varmasti päivittäin). Tämä ei ole selkeästi aivokemiallinen juttu vaan kompleksisempi suttu elämäni kankaalla. Sinulle kysyjä olenko jo valinnut kuoleman niin vastaan, kyllä olen ja olisi sinunkin hyvä valita niin ei tulisi sitten niin kraavina yllätyksenä kun aika on! Johdantona tähän voi kai lukijoille ilmoittaa, että me kaikki menehdymme joskus, vääjäämättä. Eletyn elämän laudat lähenevät varmasti, mutta en näe mahdollisuutta fyysisen tilani siihen minua jouduttavan. Henkisen puolen takuuta en voi itselleni antaa. Harmitus oman kuolevaisuuteni konkretisoitumisen myötä vaikuttaa ennalta arvaamattomasti hunniin, joka on koko elämänsä testannut kestävyyttään. Tiedä vaikka alkaisin nauttimaan jokaisesta elämän hetkestä (kuvittele tähän hymiö, jota en tule koskaan oikeasti käyttämään). Istuin aamukahvilla ajatusteni kanssa ja päivän blogi postaus sisältöineen piirtyi selkeänä silmiini. Tämä ei ole se kuva jonka näin ,mutta hei maailmoja on monia.