Viime yö oli vahvasti virittynyt kateellisuuden kipinöistä. Olen kateellinen exälle hänen kyvystään mitätöidä yhteiset vuotemme ja aloittaa uusi elämä tuosta vain. Vihallako hän tämän aikaan saa vai mikä hänen salainen aseensa lienee. Kuinka kukaan selväpäinen ihminen voi yhtäkkiä väittää kaiken olleen paskaa ja haluavansa unohtaa jokaisen hetken. Miksi hän oli kanssani jos hän ei nauttinut, tuntenut oloaan rakastetuksi sekä nähnyt yhteistä tulevaisuutta? Ei voi ymmärtää vaikka on tietysti huomioitava, että erossa sitä voi tulla sanoneeksi mitä sylki suuhun tuo. Hänellä on varmasti hyvä ”tyttöarmeija” peilaamassa tunteita, mutta toivottavasti hän hakee joskus neutraalia ja ammattiapua ihan keskustelu mielessä. Ystäviltä saa varmasti hyvää tukea kun haluaa mustamaalata minua vielä lisää ja suurennella tapahtuneita asioita, mutta itselläni on auttanut ainakin neutraali keskusteluapu. Tätä kautta saa aivan uusia näkökulmia asioihin. Olen oppinut ymmärtämään omaa käyttäytymistäni ja siihen johtaneita asioita. Ja kyllä tunnen edelleen loputonta epäonnistumisen tunnetta ja olen niin pahoillani siitä, että sain tämän aikaan pilaten suhteeni. Kuitenkin ymmärrys auttaa minua eteenpäin ja tämän takia toivon, että exäkin saa joskus neutraalia keskusteluseuraa, sillä viha tulee syömään enemmän voimia kuin niitä antamaan loppupeleissä. Rehellisyys itseäni kohtaan on avainasemassa tällä tiellä mihin itseni ajoin.
Jaksan edelleenkin ihmetellä, miksi näen ex-olentoni universumin ainoaksi naiseksi, jonka haluan. Mieleni tekevi minulle tepposet edelleen, sillä tuo tämän hetkinen ilmestys hänestä on aivan jotain muuta mihin rakastuin. Koska oikein ymmärrän, että minä ja maailma tehtiin hänestä juuri se irvikuva jota halveksin. Se tässä ehkä niin vaikeata onkin. Jos hän olisi aina ollut tuollainen niin tämä olisi helpompaa. Tässä kohtaa on hyvä olla taas rehellinen itselle ja todeta, että sait poika sitä mitä tilasit.
Infernaalinen ikävä meidän hyviä aikoja ja koko perhettä koossa.
Merkinnät RSS-syötteenä
Näinhän se on ja tälläkin hetkellä kihisen kiukusta kuinka ärsyttäväksi exän asenne, tavat ja ulkoinen muutos alkoi käydä. Itse en vain kestä kuinka hieno ihminen muuttui ei niin hienoksi.
se onkin jännää miten sitä muistaa vain ne hyvät asiat tämän surun keskellä. mieleen ei tule ne hetket kun itsekin tunsi olevansa onneton. on pelottavaa tulla riipaistuksi irti kaikesta tutusta ja turvallisesta ja siksi sen muistaa ”parempana” elämänä. kun kaikki oli vielä hyvin. ajan kanssa tulevat käsittelyyn myös ne jutut jotka eivät menneet suhteen aikana niin nappiin.