Vieraani lähti. Haikeaa oli, mutta luulen, että suurin osa haikeudesta johtuu siitä, että projisoin lähtötilanteeseen tunteita ex-olennon lähtemisestä. Minä niin en ole yli edellisestä rakkaudesta, enkä taida koskaan päästäkään. Niin saatanan syvältä tämä ottaa, että jonain päivänä minulle vain yksinkertaisesti riittää. Olen itsekäs ja en kestä sitä, että ex-olento kasvoi ”aikuiseksi” ja muuttui siksi mitä hän tänä päivänä edustaa. Hänellä on siihen kaikki oikeus ja hieno homma hänelle, mutta piru vie kun tavattiin vuosia sitten kun hän oli jotain mitä minä joudun pitämään sisälläni ikuisesti. Hän on minun akilleen kantapääni.
En sano, että en nauttinut viikonlopusta kaikin puolin, mutta takaraivossa pauhasi syvä blues ja tieto siitä, että en pysty antautumaan täysillä tähän ihmissuhteeseen kun rakastan edelleen auttamattomasti ex-olentoani, jota ei siis enää ole olemassa. Perkele tämä ihmiselo on karvasta pilaa. Kumpa vaan jaksaisin vuoden tai kaksi, niin ehkä sitten muistot himmenisivät ja uusi elämä voisi kukoistaa. Voimien kanssa tulee olemaan vaikeuksia, sillä takki tyhjänä ei kauaa jaksa. Pieni fatalisti minussa kuiskailee, että parhaat vuotesi ovat jo menneet ja nyt vain kidut muistellen mitä sinulla joskus oli. Kumpa olisin tajunnut nauttia vielä enemmän joka hetkestä yhdessä. En uskalla kirjoittaa nyt enempää koska mieli menee mustaksi ja ajatukset eivät ole terveitä atm.
Merkinnät RSS-syötteenä