Eroni eväät

Minä varoitan lukijoita, itseäni ja Sinua. Minun on pakko tämä kirjoittaa. Olen sen velkaa.

Istun töissä ja kirjoittaessani luentopäiväkirjaa yliopistolle päätän aikani kuluksi hakukonettaa ex-olennon. Kyllä, tiedän, paha virhe. Kaunokirjallisuus pois, sillä minua oksettaa, voin pahoin ja mieleni on sekava. Löysin ex-olennon blogi aloituksen kera kuvien. Tunne on niin voimakas, että lauseiden muodostaminen on vaikeaa. Ajatukset juoksevat sinne tänne ja tuntuu kuin minun pitäisi teleportata itseni hänen luokseen välittömästi. Hän voi pahoin, uusi elämä uudessa maassa on ottanut veronsa, itku on herkässä, meillä molemmilla edelleen. Hän käyttää sanaa masennus ja minä kuolen henkisesti. Tuijotan häntä luistimilla ja palaan nuoruuteen, meidän aikoihin. Hän näyttää edelleen minun silmissäni juuri siltä minkälaiseksi hänet kuvittelen. Tekisin mitä vain hänen vuokseen. Soita ja testaa.

Juhlat ovat väljähtäneet, kylmä shampanja muuttunut pistäväksi skumpaksi. Vauhti on poissa, uuden elämän energia vain muisto. Hän kokee huononmuudentunnetta, jota en voi ymmärtää, kertoo itsetuhoisista ajatuksistaan. En tiedä pystynkö pitämään itseni koossa tätä työyötä. Itse tietoni kaivoin, joten kestettävä on, mutta voi kuinka tahtoisin ottaa häneen yhteyttä ja puhua. Oksensin maitorahkat vessaan ja tunnemyrsky jatkuu.

Ymmärrättehän riskin, jonka tässä nautin pakosta. Olisi pitänyt vain nielaista ja jatkaa eteenpäin. Haudata tieto blogista, epätoivosta, omista tunteistani. En voi läheisilleni tästä puhua, sillä en halua heitä murehtimaan enää asian äärelle. He ovat saaneet kokea jo tarpeeksi. Naismuukalainen tietää kirjoitustarpeistani, jos luet tämän ota puheeksi rehellisesti armaani, otathan? Mitä jos ex-olento tietää blogini jostain kumman syystä? Hän voi lopettaa omansa ja epätoivon pimeä verhoa laskeutuu ylleni jälleen. Ja minä kun jo toivoin ja luulin, että hän on onnellinen. Tunne on kuin eron alussa, vittu nyt olen menettämässä otteeni!

Älä lopeta kirjoittamista! Minua se on auttanut, kasvattanut, pelastanutkin. Tämä on kuin viimeinen kujanjuoksu, jossa yritän silmän räpäyksessä kirjoittaa kaiken mitä sanomatta jäi tai mieleen on näiden erossa olevien vuosien aikana uiskennellut. En kykene tähän nyt, olen niin lukossa nähdessäni menneen, tehtyjen virheideni aikaansaamat onnettomuudet ja sitten vielä ne nahkapussin silmät kantolaukun pimeydestä! Ota yhteyttä tai minä teen sen. On tullut aika palata rikospaikalle, toteamaan tilanne ja hyväksyä vahinko, ystävinä.

Edit: Olen nyt kaksi tuntia tuijottanut hänen kuvaansa ja pohtinut koko potentiaalillani tätä yhtälöä. Olen kohdannut voittajani. En kykene ratkaisemaan tätä vieläkään. Miten saatoinkaan tehdä tämän itselleni. Korkeampaa johdatustako tässä pitäisi alkaa anelemaan, mies joka ei ansaitse sitä? Olen käännekohdassa ,jonka pelkäsin eteen tulevan. Ottaako yhteyttä vai ei? Pahennanko hänen tilaansa vaan, onko tämä viimeinen mahdollinen avaruusikkuna tässä elämässä kohdata vääjäämätön?