Olen tässä vähän itkeskellyt, toistuvasti ja salaa. Olen kysellyt itseltäni päivittäin minkälainen hirviö oikein olen. Älkää peljätkö, en ole Naismuukalaista tähän sekoittanut. Olemme edelleen toistemme ilona ja olona. Olen matkaillut itsessäni, tunnustellut olojani ja pyrkinyt piirtämään ehjää kuvaa siitä kuinka syvä pahuus minussa oikein sikiää. Helppoa olisi vain todeta ja tyytyä siihen faktaan, että olen vain ihminen eikä minulta voi muuta odottaa. Tämä ei käy päinsä ja siksi paini itseni kanssa jatkukoon.
Suurimpana huomiota herättävänä vastausta vailla olevana kysymyksenä koen tällä hetkellä seuraavan. Osaanko oikeasti välittää toisesta ihmisestä niinkuin ympärillä makaava maailma odottaa? Erotessani kaksi vuotta sitten sekavuuden selvyys oli niin vallitseva, että tunnepuoli koostui liian monesta palasesta ja selvää päivää ajatusten taholla ei ollut. Nyt ajan kanssa pienemmät kokonaisuudet muistuttavat keskeneräisyydestään ja vaatimalla vaativat minut rehellisyydellä ja jonkinnäköisellä totuudella ne verhoamaan. Tässä olen ja näppäimistöä tuijotan lasittuneilla silmilläni. Kun suljen silmäni näen asioita, joita tässä yhteydessä en saata mainita. Menneet ajat piirtyvät väkisinkin tajuntaani ja ne ovat vääristyneet sokeroiduttuaan pääkopassani. Kaipaan itseäni nuorena, virheitä karttavana, mukamas kokonaisena kloppina, joka tiesi aina kellä on! Uhma on tiessään, nöyryys astunut taloon ja synkät pilvet ovat siirtyneet naapurin pellolta omalla tontille. Minun on pakko tähän kirjoittaa voi hyvin ex-olentoni, koska en voi sitä hänelle itselleen sanoa.
Menen nyt, koska on jälleen tullut aika yhden show downin. Annan ystävilleni sitä mitä he minulta odottavat, sököä ilman kortteja.
Merkinnät RSS-syötteenä