Miten tämän nyt auki itselleen kirjottaisi. Epäilen, että lopetan suhteeni naismuukalaiseen. Syitä olen availlut aikaisemmin, rivien välistä niitä voi nauttia. Aika on ankara ja raaka. Olen liian tunneköyhä ja rikkinäinen pystyäkseni panostamaan suhteeseen tavalla, jonka molemmat ansaitsevat. Olen liian ailahtelevainen, liian heikko, huono pakottamaan itseäni unohtamaan ex-olennon. En kykene rakastamaan ketään muuta kuin mennyttä. Tämän itselleen myöntäminen ja kirjoittaminen tuntuu kuin olisin luopunut elämästä. Jollain tapaa olenkin ja myönnän sen nyt itselleni. Olen aivokemian valkoinen orja. Radikaalit muutokset elämässä odottavat. Olen osaltani pakotettu tähän, koska en toivu ex-olennosta, omista virheistäni, kaiken peruuttamattomuudesta. Ehkä näin tämän kuuluikin mennä, jotta löydän hetkeni elämässäni, olkoon se sitten kuinka lyhyt hetki hyvänsä.
Syksyllä päättyy lupaamani esimiespesti. Jatkoa olisi luvassa, mutta olen kirjoittanut irtisanomisilmoituksen valmiiksi. Vain allekirjoitus ja lähetille vauhtia. Irrotan itseni asunnosta, jossa vietimme kauniit, hyvät hetket sekä ne vähemmän maireat kasvun hetket. Otan rahat ja juoksen. Juoksen niin kauan kuin rahat riittävät ja sitten pysähdyn. Hengästyneenä odotan sydämmen repeämistä polvillani. Lähden, jotta en hukkaa hetkeäni. Sitä ainoaa jota kukaan ihminen ei voi elämässään hukata. Toivon, että olisin saanut vielä näyttää ex-olennolle mihinkä minusta olisi kaiken tämän jälkeen, mutta tiedän toiveeni olevan turhuutta. Olen saanut elämässä niin paljon syntyessäni ja eläessäni, mutta kaikella on rajansa. En näe enkä koe elämän perimmäistä tarkoitusta kaiken tavallisen arjen keskellä. Juhlat on juhlittu ja niiden pakonomainen jatkaminen saa minut voimaan vielä yhdentekevämmin. Ongelmani on aina ollut elämän tarkoitus ja vastausta siihen en löydä joten on aika kääntää kelkkaa ja etsiä vastauksia jostain aivan muualta. Helpotus tällä saralla on iminentti kun on rehellinen itselleen ja rohkea.
Merkinnät RSS-syötteenä
Olen odotellut elämän lopputiliä nöyränä. Kirjoituksesi herätti, tänään oli helmeilevä aamu naismuukalaisen kanssa. Silti olen mieleni vanki vain. Kiitos kommentista.
Hei,
Olen seurannut blogiasi, toipumistasi ja ajatuksenjuoksuasi pitkään. Olen saanut siitä paljon irti omiin ajatuspaineihin pään sisällä; johdatusta, perspektiiviä ja objektiivisuutta. Tähän blogimerkintään en kuitenkaan voi yhtyä. Syynä siihen on luovutus, joka ei sanana mahdu omaan päähäni. Olen lukenut rivien välistä, että poet huonoa omaatuntoa ex-olennon pahasta olosta ja onnettomuudesta. Olen itse ymmärtänyt viime aikoina, että jokainen on alkujaan, lopulta ja siitä väliltä vastuussa omasta onnestaan. Onni on mielentila, joka on auvoinen, mutta kylmästi sanottuna teennäinen. Teennäinen siksi, että se on tyytymistä, ympärillä olevien hyvien asioiden hyväksymistä, nauttimista niistä. Oman mielen kanssa voi loputtomiin painia siitä, että ansaitseeko sen hyvän mitä ympäristö antaa. Jos siitä labyrintistä tekee liian monimutkaisen, se päättyy omantunnon takia aina samaan vastaukseen: en ansaitse. Nauti siitä, mitä saat nyt elämältä. Kukaan ei ymmärrä elämäänsä, sen tarkoitusta tai individuaalien tapahtumien tarkoitusta ennen tilintekoa, jotkut eivät silloinkaan. Sinua on selvästi siunattu sielunkumppanilla, joka saa sinusta myös sinun vaikeina hetkinä omaan elämäänsä hyvää ja pystyy sitä myös sinulle antamaan vastalahjana. Pidä siitä kiinni. Mielenrauhan löydät, kun lopetat etsimisen.
Pahoittelen kliseitä.
Nöyrä kiitos kommentista.
Hei,
Luin blogisi yhdeltä istumalta tässä eräänä päivänä ja kyllähän se kosketti. Kaikkea hyvää sinulle, mitä ikinä päätöksiä sitten teetkin!
May the Force be with you!
Ja toivottavasti jaksat vielä kirjoittaa.