Eroni eväät

Kävin maaseudulla, jossa vietimme ex-olennon kanssa rutosti aikaa ja tähänastisen elämäni muistorikkaimpia hetkiä. Minun on äärimmäisen vaikea olla pitkää aikaa mökillä, koska muistojen tulva on niin massiivinen, että en pysty käsittelemään pintaan syöksähtäviä tunteita vaan murrun ja lopulta lamaannun. Tämä varmasti kuuluu prosessiin, mutta pitkä tulee siivun olevan ennenkuin nautin olostani jälleen maaseudulla. Ex-olennolle kaikki on paljon helpompaa kun hän vain siirtyi uusiin kuvioihin, missä mikään ei muistuta menneestä. Minulla jäi kuljettavaksi kaikki paikat, jossa muistot lyövät päin näköä. Olen toisaalta onnellinen hänen puolestaan, mutta toivon myös, että hän ei ihan kaikkea kuitenkaan halua unohtaa. Erossa tunteet kuohuavat ja ymmärrän hänen riuhtaisunsa ja ennenkaikkea käytöksensä, sillä se oli varmaan ainoa tapa päästä jatkamaan elämää eteenpäin kuten hän halusi. Minäkin haluan riuhtaista ja unohtaa menneet mutta en vain voi. Olen jo suunnitellut kemiallista lobotomiaa (jopa pysyvää sellaista) päästäkseni tästä helvetistä eroon. Minä olen mennyt peilin eteen ja katsonut itseäni rehellisesti silmiin juuri niillä heikoimmilla ja rumimmilla hetkillä mitä olla vain voi. Olen paljastanut itselleni ne syvimmät syöverit mitä minusta löytyy ja tehnyt sovinnon sen pahuuden kanssa mikä noissa pimeissä onkaloissa myllertää. Toivon, että ex-olento hiljentää hieman omaa vauhtiaan ja tekee samoin, sillä se voipi olla hyvin tärkeää seuraavaan suhteeseen vaipuessa. Minulle tämän aika oli nyt viimeistään, harmi vain ,että siihen tarvittiin näin loputon suru elämän kujanjuoksussa.

Edelleen kamppailen lukuisten ajatusten ja sanottujen sanojen myrskyisässä meressä, mutta olen huomannut, että teen sitä siksi, että jos jätän tämän käsittelemättä ja huitaisen menneet olkapäältäni niin joudun tähän saastaan aina uusiksi. Vihaan itseäni koska en pysty suhtautumaan tähän yhtä välinpitämättömästi kuin ex-olento mutta tiedostan myös vaaran mikä vaanii minua. Viha itseäni kohtaan koituu yllättävän helposti turmiokseni varsinkin jos jatkan ex-olennon patsaan kiillottamista. Järki kertoo totuuden meistä molemmista, mutta tunteet ovat niin perusteellisen vahvat edelleen tuota olematonta Eva Brauniani kohtaan. Epäonnistumisen taakka on valtava varsinkin kun nyt ajattelee ja ymmärtää niin erilailla kaiken. Toivoisinkin, että olisin yksi niistä lampaista, jotka maailmalla laiduntavat ilman sen suurempia ajatuksia ympärillä vallitsevasta todellisuudesta. Tämä on ensimmäinen kerta kun elämässäni toivon kuuluvani tuohon joukkoon. Esitän toiveeni, siksi koska tuska alkaa olemaan jopa minulle liian massiivinen kestää. Olenko näin huono kestämään maailmani muutoksia vai johtuuko tämä vain siitä, että taisin oikeasti rakastaa tuota mennyttä olentoa?