En ole puoleen vuoteen tohtinut mennä omaan varastooni kun olen ollut tietoinen seikasta, että siellä voi olla jotain ex-olennolle vielä kuuluvaa. Olen pelännyt tavaroiden laukaisevan minussa liian paljon tuskaa. Nyt kuitenkin päätin astua tuohonkin kuoppaan ja turpaan tuli big time. Löysin vanhoja vaatteita, jotka joskus kuuluivat ihmiselle jota rakastin ja jonka karvaasti menetin. Vittu (anteeksi vulgaari kielenkäyttöni) mikä tunteiden tulva minut maahan iski nähdessäni nuo vaatekappaleet jotka elävästi muistan joskus koristaneen minulle niin korvaamatonta ihmistä. Pehmeät ja suloiset muistot eri tilanteista, joissa ex-olento noita kuteita päällään piti ja ah kuinka kaunis hän olikaan. Hän oli tuolloin enkelini, joka antoi minulle hetkittäisen valon oman itseni pimeyteen. Nyt tuo kiintopisteeni on poissa ja minä hukun oman maailmani pimeyteen. Jollain tapaa alan jo toivoa, että en olisi häntä koskaan tavannutkaan. Minun olisi helpompi elää ilman tietoa ja tunnetta kaikesta siitä hyvästä jota hän minun elämääni ja sisimpääni loi. Tämä pahuus minussa ei ole enää riittävän vahva kannattelemaan minua, koska sain kokea jotain suurempaa voimaa hetkellisesti. Olen tuhoon tuomittu, mutta en aio lähteä itkien vaan hymyillen. Hymy kasvoillani kertoo siitä, että olen valmis ja onnellinen kaikesta siitä mitä ex-olento minussa aikaan sai. Tämä taisi olla meidän tarinan tarkoitus. Tunnen olevani irrallinen osa ympäröivää maailmaa ja se sopii minulle kumman hyvin.
Viha minussa on niin massiivinen, että se ei näy enää ulospäin. En uskalla kanavoida sitä mihinkään, koska pelkään tuhoavani jotain mihin minulla ei ole oikeutta. Viha syö minua itseäni ja siihen minulla on oikeus. Tiedostan tämän kadun olevan pimeä ja hengenvaarallinen, mutta viheltelen säkkijärvenpolkkaa ja jatkan eteenpäin kevein askelin viimeisen katulampun sammuessa. En pelkää mitään vastaan tulevaa, koska tiedän, että suurin ja vaarallisin peto asustaa minussa itsessäni.
Merkinnät RSS-syötteenä