Eroni eväät

Päätin kirjoittaa, sillä viime ajat ovat olleet erityisen ristiriitaisia tunteiden saralla. Seurustelen Naismuukalaisen kanssa ja ajankulku hänen kanssaan on aina yhtä häkellyttävää. Itsekseni edelleen jatkan tuhatvuotista sotaa sisälläni. En ole sinut menneisyyteni kanssa, en tehtyjen tyhmyyksien, en ajattelemattomuuteni, en saatana ole antanut itselleni anteeksi. Nujerran itseni edelleen heti aamusta. En saata elää itseni kanssa kuin hetkellisesti ja siitä saan kiittää Naismuukalaista. Hän on valo siinä pimeydessä mitä minä ylläpidän tahtoni mukaisesti. Tiedän, että en anna anteeksi itselleni koskaan tekemiäni virheitä, sillä tiedän mitä ne tuli maksamaan. Ainakin kuvittelen tietäväni. Olen murtunut mies hamaan loppuun. Olen haamu entisestä, taikavoimani ovat suoraan liitettävissä Naismuukalaisen antamaan rakkauteen. Onneksi sitä sentäs riittää ja ylipursuaa pääni likasangosta. Tiedän, päässäni soi Hänen sanansa, jotka minua hetkellisesti lohduttaa. Hän pitää minusta juuri tälläisena, kasvaneena, aikuisempana, tunteikkaampana, rehellisempänä, haavoittuvaisempana. Olen siis kaikkea sitä nyt mitä minun olisi pitänyt olla jo edellisessä elämässä. Silti tiedostan, että joku päivä suljen silmäni lopullisesti ympärilläni vallitsevalta maailmalta. Olen tietoinen tästä ja näen sieluni silmin ajan tiivistävän juoksuaan kohti helpotusta. Kunhan vain ensiksi saan tietää ex-olennon saaneen onnen ja rauhan minun ikeestäni. Silloin on tuleva minun aikani saada omani.

On suunnaton sääli Naismuukalaista kohtaan olla repaleinen, virttynyt ja lopullisesti kulutettu pala hänen elämän juoksussaan. Kumpa olisin tavannut hänet jossain toisessa ajassa ja ulottuvuudessa. Hän on edelleen ajatusmaailmaltaan ja ylipäätään elämältään yllättänyt minua päivät pääksytysten. Anteeksiantamatonta miten kohtelen itseäni asian tiimoilla. Katsoin häntä juuri kun hän nukkuu sohvalla ja itken kun tiedän olevani aina altavastaaja tässä suhteessa. En toimita sitä mitä pitäisi. Olen se hologrammi ihmisestä, joita aina näin muissa. Halveksin heitä ja pidin heitä täysin huonekaluina, mutta nyt olen itse luonut grammin itselleni, jotta voin paeta tuskaa ja pettymystä itseeni. En kestä mennyttä, en sulata sitä miten meille ex-olennon kanssa kävi. Minä itse rikoin itseni ja nyt en ymmärrä kuinka saatoin olla niin sekaisin ja sekundaa. En halua kasvaa enää, sillä joka hetki kun koen henkistä kasvua niin taakka painaa entistä enemmän minua mullan alle. Pelkään, että en vain kestä enempää. Pettymys minut hoitelee, tuska minut peittelee. Haluan löytää elämäni, anteeksiannon, haluan lopun. Lähtisin kiittäen kuitenkin kunhan vain en satuttaisi enää yhtään luonnonluomaa kaunokaista. Olen niin pahoillani ex-olentoni, nahkapussini voi hyvin.