Paljon olisi kirjoitettavaa, ajatuksia ja mietteitä mutusteltavana tätä kautta, mutta en ole vain ottanut aikaani. Tämä johtuu kaiketi suurimmaksi osaksi siitä, että olen ollut rauhaisan onnellinen. Olemme saavuttaneet naismuukalaisen kanssa jännän symbioosin. Taistelupariutemme syvenee päivä ja yö kerrallaan. Epäselvyys pääni sisällä on hälvennyt, kaikonnut tuon sielunkumppanini kutsuviin syövereihin. Olen kertakaikkisesti muuttunut mies. Tietyt särmät ja kulmat pysyvät ikuisesti, mutta naismuukalainen on hionut tämän timantin huippuunsa. Hänen muuttonsa residenssiini on viittä vaille valmis, muutama kirjalaatikko ja ukin tekemä pöytä löytäköön vielä tiensä paikalleen niin avot.
Tiedättekö miltä tuntuu hyljätä itsestään juuri ne piirteet ja rajoittavat ajatusmallit, jotka ajoivat minut aikoinaan mieron tielle? No kertakaikkisen fantsulta tietenkin. Juu ja kyllä tehtävä oli helppo, suorastaan yksi kusen luikaus ja uudistin itseni. Ei tarvinnut kuin pahoinpidellä itseään aamut ja yöt läpeensä niin henkisesti kuin fyysisestikin. Selättää nyt itsetuhoisuutensa ja elämän halveksunta jokaisesta solustaan mitä omaa, pikkujuttuja sanon mä. Käytin kaiken aikani itseni soimaamiseen, lopun manailuun, elämälläni leikittelemiseen. Tämän pimeyden keskellä hukkasin, unohdin ja suljin pois mielestäni kaiken hyvän mitä voi vielä tapahtua ja elämääni tulla. Jälkeenpäin on hyvä puhua ja voivotella. Lucky me, että saan tässä tarinaani vielä jakaa, sillä minun ei tarvitse varmasti edes vakuuttaa, että niin monesti seilasin sysimustaan yöhön viimeinen kortti hikisessä vasemmassa kourassa. En ollut edes tulossa takaisin noilta reissuilta, mutta tässä olen. Jokin piti minut tässä viheliäisessä maailmassa. Nyt jos joku toteaa, että elämä kantaa ja kyllä se siitä, yksi ovi sulkeutuu niin toinen aukeaa- juttuja, tehkööt hyvin ja istukoot rauhassa. Ei tarvitse pukea luotiliivejä päälle, vetää sitä ala-asteella saatua pyöräilykypärää päähänsä ja sulkea silmiänsä silkasta kuoleman pelosta, sillä istun tässä rauhassa ja tyynenä. Elämä tosiaan kantoi, ja kyllähän se siitä ja aukesihan se uusi ovikin tälle hannu hanhelle. En tiedä mitä sanoisin Sinulle, joka käyt omaa sotaasi elämää mullistavien asioiden äärellä, oli ne sitten mitä hyvänsä. En tiedä millä vakuutan jatkamaan, ottamaan hittiä, nauramaan elämälle päin naamaa, itkemään ja riuhtomaan viimeisiä voimia taivaan tuuliin. Suorita oman elämäsi ihmiskoe loppuun äläkä keskeytä, vaikka muutama yhtälö vaatisikin uutta näkökulmaa, uusia tekijöitä, ja jopa silkkaa sattumaa ripauksella onnea. Minä ainakin lähden aikoinani kiittäen ja kumartaen sama virne kasvoillani kuin syntyessäni vaikka en saisi koskaan valmiiksi koko elämän kaavaa.
En ole vahingossa nielaissut mitään onnellisuuspilleriä, olen vain tehnyt elämäni kanssa sinunkaupat. 31-vuotta piti elää kuin viimeistä päivää, juosta elämänsä perässä ja välillä sitä karkuun. Jouduin eron myötä pysähtymään, koska voimat loppuivat, mieli murtui ja hukkasin sydämmenikin siinä rytäkässä. Väänsin vinhasti kättä elämän kanssa ja aina en tiennyt kumpaan suuntaan haluan edes rystysten laskeutuvan. Minulle kävi näin, elämä läpsäisi minut hereille enkä ole pahoillani. En menettänyt arvokkuuttani, taikavoimiani taikka jumalallista habitustani tuon napakan muistutuksen myötä, että renkihän minä täällä vain olen vaikka isännän elkeet istuvat syvässä. Toivottavasti Ex-olento voi hyvin ja löytää itsestään sen mitä hakee. Hänellä on aina paikka pääni sisälle piirtyvässä universumissa ja hyvä niin. Muistutuksena palaan aina välillä muistoihin ja ihaniin hetkiin, kasvun aikoihin, itkun paikkoihin ja ennen kaikkea niihin lukemattomiin turhiin virheisiin, joita jouduin tekemään tajutakseni paikkani tällä elämän shakkilaudalla. Kannan nöyränä pahoitteluni siitä kun matkalla loukkasin häntä. Sen olen velkaa kaikille ja näin siksi, että en sorru samaan enää koskaan. Voimaannutan Teitä arvon lukijat seuraavalla mielikuvalla. Nousen tästä tuolista, suoristan täydellisen torsoni, hipaisen musiikkia hieman miedommalle, otan tarvittavat askeleet kokovartalo nahkasussani ja laskeudun Naismuukalaisen viereen makuuhuoneen oven ajatuksen voimalla sulkien.
Kiitos kommentista ja suunnan ollessa positiivinen on syytä hymyyn ja huolettomuutteen, edes hetkeksi.
Kiitos taas kerran viisaista, voimaannuttavista sanoistasi. Omakin taistelu alkaa näyttää loppumisen elkeitä vaikei vielä täysin ohi olekaan. olen harrastanut samaa itseni ruoskimista nyt vuoden päivät ja muutama kuukausi päälle ja alkaa merkit näkyä. ja minä kun luulin jo kadottaneeni itseni, ehei, täältä se tulee, varovaisin askelin, mutta silti. Ajoittain tunnen itseni jopa onnelliseksi. Ikävä on vielä jäljellä, liekö lähtee koskaan, nyt keskityn siihen, miten elää sen kanssa ihmisiksi. Kaikkea hyvää ja kiitos, teksteistäsi saan voimaa.