Painauduin ulko-ovea vasten mielessäni kysymys, onko universaali tasapaino järkkynyt eroni mukana tuoman tuskan vaikutuksesta. Tilanne tajuni lienee tallella, sillä kaikki pyörii niinkuin ennenkin. Maailman konstruktio ei ole muuttunut muutakuin minun silmissäni. Tahkoan yksin eroni kriisivaiheessa edelleen. Tunnetilat vaihtelevat sekunnin murto-osissa kun sille päälle sattuvat. Minulla ei ole niihin mitään vaikutusvaltaa vaan ne ohjailevat jopa perustoimintojen suorittamista. Syöminen, juominen, tuijottaminen, itsekseen puhuminen ovat kaikki tiloja, jotka vain tulevat ja poistuvat yhtä nopeasti. Aika kuluu minulla tällä hetkellä eri tahtiin kuin muilla. Tästä voisi jopa olla ylpeä, mutta tiedän, että se tapahtuu vain minun pääni sisäisessä vankilassa.
Ulkoilmassa kuitenkin huomasin jotain mikä aluksi nosti minut kainaloista ylös. Kauneutta monessa suhteessa. Sitä katsoo nykyään vastaantulevia onnellisia pareja, lapsiperheitä, yksinäisiä niin eri zoomilla kuin ennen. Sitä huomaa ja näkee oikeastaan kaiken eritavalla tässä mielentilassa. On alistunut, luovuttanut, turtunut ja pahasti mukiloitu sisäisesti. Tätä minä ylimielinen ja tähän asti voittamaton supersankarihahmo tarvitsin. Elämältä kunnon selkäsaunaa. Kerrankin tuntuu, että olen saavuttanut jotain.
Merkinnät RSS-syötteenä