Tapasin ex-olennon sattumalta. Kaiken massan keskeltä silmäni lukittui automaattisesti ja lupaa kysymättä tuohon ylväimpään gaselliin mitä koko evoluutio on koskaan tuottanut. Kuin vanhasta tottumuksesta kävelin hänen luokseen ja avasin suuni. Siinä hetkessä meinasin tukehtua. Käteni vapisivat ja henki salpautui. Kaikki ne muistot….
Hän oli hieman hämillään ja vaivautunutkin. Minä taasen jännittynyt ja paloin selittämätöntä tunnetta. Juttelimme hetken ja sitten pyysin häntä kahville. Hän suostui. Vaihdoimme kuulumisia ja minä rakastin. Jokaista hetkeä. Mikä Nainen hän onkaan. Joku pentele tulee olemaan lucky bastard saadessaan Hänet. Se mitä tuossa kummallisessa hetkessä ymmärsin oli se, että minä en pääse Hänestä koskaan irti lopullisesti. En edes itke tällä hetkellä. Hymyilen, sillä kukaan ei voi Häntä verisuonistani pois viedä. Sain viettää Hänen kanssaan elämäni parhaat ja samalla kiperimmät hetket. Opin kantapään kautta mitä on rakastaa ja nyt opettelen sopeutumaan elämään ilman Häntä. Olen onnekas pentele. Toivottavasti opetin Hänellekkin jotain.
ps. Tähän on lisättävä oikein kirjaimin pieni sarkasmin mauste. Kuka Hän oikein enää on? Tietääkö itsekkään ja se mitä Hänestä tulee on pelottavaa ja samalla surullista. Minun kannaltani on täysin naurettavaa ja säälittävää, että oireilen 25-vuotiaan teinitytön vuoksi, joka keksi murrosiän vasta nyt.
Ainiin. Kielo kourassa raahauduin toisen elämäni Naisen luokse. Kyllä, Naismuukalainen on mukana kuvioissa. Meidän Rakkaus on hieman erilaista. Sellaista sekamelskaa jota vajavainen mieleni ajoittain saa aikaan. Olen selittänyt ja ollut rehellinen. Emme silti anna ajan ajaa ohitsemme. Hän ei minua korjaa vaan minä itse. Meitä odottaa seikkailu kunhan annan itselleni ensiksi anteeksi. Tuntuu hyvältä pitää Naista käsissään, kun on juuri jutellut tytön kanssa. Tämä voi kuullostaa oudolta, mutta totuus löytyköön siitä.
Merkinnät RSS-syötteenä