Minulla on alkanut olemaan tuntemuksia, että kaipaan ihmistä rinnalleni. Tämä uusi minä kaipaa parisuhdetta, vaikka tiedostan, että suurimmaksi osaksi se johtunee siitä, että erosta on näin vähän aikaa, mutta silti. En pelkää enää yksinoloa niin paljon kuin alussa. En edes osannut olla yksin loppuvaiheessa entistä suhdettani. En ymmärrä mihin kadotin tuon jalon taidon. Kai sitä jotenkin tiesi, että ajauduimme ex-naiseni kanssa eri suuntiin ja yritin kaikin mahdollisin tavoin pitää hänet rinnallani. Turhaan, ymmärrän sen nyt. Toimintani jopa nopeutti eroamme valtaisasti. Ehkä tarkoitus oli sitten niin.
Tiedä sitten tekeekö ikävä, kaipuu ja oma ikäni tepposet minulle. En jaksa lähteä ihmissuhde peleihin enää ja ajatuskin kaiken alusta rakentamiseen tuntuu mahdottomalta. Sitä vaan haluaisi ostaa valmiin paketin jostain ja ladata sen aivoihinsa. Epävarmuus siitä löydänkö enää ikinä mitään säilyttämisen arvoista kalvaa ruton lailla mieltäni. Tiedän, että hakemalla en varmasti löydä etsimääni, mutta ajatus ajan riepoteltavaksi tämän asian suhteen jättäytymisessä on hulluutta. Ehkä paras on vain yrittää selviytyä entisestä ja olla kärsivällinen. En todellakaan ole selvinnyt vielä exästäni. En lähimaillakaan. Tämän myöntäminen on pakollista, jos koskaan aion löytää rakkauden vielä. Rakkauden ex-naistani kohtaan on jossain vaiheessa laannuttava, sillä sisälleni ei mahdu enempää rakkauden tunteita mitä tällä hetkellä on. Perkele.
Merkinnät RSS-syötteenä