Eroni eväät

Tässä minä hengitän. Yhteisiä lomamatkoja suunnitellessa, kirjahyllyn paikkaa miettiessä, ruokaa laittaessa keskityn hapen saamiseen, jotta ajatus kulkisi edes perustoimintojen aikaansaamiseksi. Naismuukalainen ottaa paikkaansa elämässäni. Hän ei halua kuulla asunnossani enää jonkun toisen naisen askelia, hän ei halua nähdä minua kärsimässä jonkun tuntemattoman vuoksi, ei yhdenkään muiston joka salakavalasti päähäni iskostuu arjen keskellä. Hän on ottanut ja saanut omansa minun kärsimyksestä ja nyt riittää. Hän aina toistaa minulle, että ota suuri kaunis eläin aikasi, mutta minä en halua vaivata häntä enää omalla sodallani. En kestä katsoa hänen tuskastuneisuutta, huonoa mieltä, epäröivää katsetta sen vuoksi, että minä pohdin vanhoja menneitä kuluneita tapahtumia. Pelkään sulkeutua, mutta pakko se on, koska naismuukalaisen menetys tietäisi minulle lopunajan yksinäisyyttä. Tästä eteenpäin minä pidän kaiken pahanolon, ikävän, kiukun, vihan, katkeruuden, pettymyksen ynnä muut negatiiviset tunteet sisälläni ja kanavoin pelkästään positiiviset suhteeseemme. Koitan suoriutua ilkeiden tunteiden suosta jotenkin itseäni vahingoittamatta lisää. En olisi ikinä uskonut, että tästä tulee tälläinen taistelu. Selvitä nyt yhdestä tytöstä, joka ei vastannut huutooni. Selvitä nyt yhdestä imbesillistä, joka ei ymmärtänyt kuinka rikkoo ja karkoittaa tyttönsä maailmalle. Ah elämän ihanuus kävelee vastaan kun tarpeeksi pakkaa sekoittaa. Tunnen eläväni, koska minuun sattuu, mieli maassa suoriudun päivän askareista, iltaisin mietin nukkuako ja kuinka kauan. Tulevaisuuden suunnitelmat tuntuvat tyhjältä, mitäänsanomattomalta hapatukselta. Ei minua kiinnosta rakentaa mitään, luoda uutta, pitää yllä norsunluutorneja, seistä vahvana jonkin asian edessä. Minä vain olen ja annan ajan kuluttaa. Seison hiekkamyrskyssä ja tunnen kuinka pienet kuumat hiekan muruset hiovat minua särmättömäksi, kuluttavat tuiskeessa tuhansittain ihollani. Tunnen kuinka pienenen päivä päivältä ja sekoitun mieleni aavikon dyyneihin.

Epäilen vahvasti olevani tiellä, jolta en edes halua palata. Näen naismuukalaisen vaeltavan kanssani niin kauan kuin hän pystyy ja jaksaa kunnes hänenkin on irroitettava. Toivon olevani väärässä suhteeni, mutta olen antanut itselleni myös samalla luvan olla oikeassa. En vain kykene antamaan itselleni anteeksi samalla sinetöiden ulottumattomiin kaiken sen hyvän mitä minulla vielä edessä olisi. Synnyin uniikkina ja lähden kopiona. Voinko itselleni suurempaa häpeää tuottaa?