Tänään pitäisi pitkästä aikaa hakea exältä koira hoitoon. Ei olisi uskonut minkälaisen tunneryöpyn ja sekamelskan tämä pääni sisällä aiheuttaa. Yöllä en juuri nukkunut kun ajatukset laukkasivat milloin missäkin. Koiraa on erittäin kiva nähdä mutta ongelmiakin löytyy. Olin jo asennoitunut jollain tasolla siihen, että en näe koiraa enkä exää enää. Nyt kaikki muistot, asiat ja kysymykset nousevat räjähdyksen lailla pintaan ja olo on kaamea. Ahdistaa, surettaa, vihatuttaa ja haikeus takoo palleaan. Pirun tunteet vievät miehestä vielä hengen. Miksi en vain pysty suhtautumaan iloiten faktaan, että ylipäätään saan lemmikkiä hoitoon. No se muistuttaa kaikesta yhteisestä elämästä ja pikku perheestä joka meillä joskus oli. Meillä oli yhteinen koti, joka nyt toimii minulla vain nukkumapaikkana. Minulla ei ole kotia enää edes maalla. Kaikki paikat, joissa koimme hienoja hetkiä ovat mielessäni turmeltuneet käyttökelvottomiksi. Sääli, mutta tunnepuoli vie edelleen tässä asiassa.
Ex-olentoni näkeminen onkin sitten luku erikseen. Jännittää, sillä tiedän uteliaisuuteni heränneen. Mitähän hänelle kuuluu ja kuinka säteilevältä hän mahtaa näyttää? Onko mahdollisesti uutta lempeä ja onnea kuvioissa vai olisiko mahdollista, että hänkin kipuilee erostamme? Tämä tie vie minut tuonelan tulisille kaduille. Nyt alan ymmärtämään miksi on parempi olla näkemättä. Ei kannata antaa mielikuvitukselle kauroja, koska tässä vaiheessa pääkoppa on muutenkin puuroa täynnä. Toivon pilkahdus pitää nähdä siinä, että exä käyttäytyy suurella todennäköisyydellä minua kohtaan samalla tapaa kuin aikaisemmilla kerroilla tavatessa. Tämä muistuttaa minua taas siitä minkälainen ihminen hän tätä nykyä on ainakin minua kohtaan. Tämä helpottaa kun huomaa, että todellisuudessa ei ole enää mitään rakastettavaa. Hänen menettäminen ei vie elämästäni pois mitään positiivisia asioita. Muistot pysyvät ja ennen kaikkea pidän kiinni loputtomasti niistä hyvistä muistoista, joissa me olimme yhtä luvaten ikuisuutta toisillemme.
Merkinnät RSS-syötteenä