Eroni eväät

Nyt taitaa olla pohja saavutettu. Viime yönä jalat tömähtivät pitkän ja pimeän pudotuksen jälkeen kuilun pohjalle. On siis syytä olla iloinen. Harmi vaan kun en muista miltä tuo tunne nimeltä iloisuus tuntuukaan. Olen niin pahassa ajatusloopissa monenkin asian suhteen tällä hetkellä. Tunnepuoli mukiloi järjen mennen tullen. Tiedostan, että suurin osa aiheutunutta jatkuvaa agoniaa on itseni aiheuttamaa ja osittain aivan lapsellista kuraa, mutta silti. En halua menettää sitä mitä oli ja en osaa päästää irti. Tiedän, että menneisyyteen ei ole paluuta (ennen kuin keksin sen aikakoneen) ja asiat eivät suhteessamme olleet enää pelkästään kullalla päällystettyjä. Me molemmat muutuimme, mutta miksi minun piti muuttua pehmeäksi ja naiseni kovaksi. Ikäeroa meillä oli kuutisen vuotta ja aloimme seurustelemaan nuorina eli klassisen failuren merkit leijuivat ilmassa. Itselläni tuota elämän kokemusta oli karttunut jo hieman enemmän ja kaikki siitä ei välttämättä ollut niin tarpeellistakaan mutta kuitenkin. No mikä tässä sitten eniten oksettaa ja aiheuttaa hitaaseen kuolemaan verrattavissa olevaa tuskaa. No aloitetaan vaikka siitä, että olen ihmisenä juuri sellainen vedos, joka jää helposti ajatuksissaan elämään menneeseen ja romantisoi asioita niin maan perusteellisesti. Sitä haluaa kaiken puhtaana ja täydellisenä loputtomiin siitä nauttien. Luopuminen kuuluu sanavarastooni ainoastaan Force majeuren iskiessä ja suhteessamme sellaista en vielä kokenut. Ongelmia oli ja paljon, mutta ei mitään ylitsepääsemätöntä. Ehkä toiselta loppui vaan voimat, kun ajattelee mitä naiseni joutui kestämään alkuvuosina ja viime aikoina. Elämän isot muutokset, valmistuminen, oma yritys, uusi työpaikka ynnä muut kuviot eivät ainakaan helpottaneet meidän ajoittain tulehtuneita ilmatiloja. Ja sitten päätekijä eli minä kaikessa vajavaisuudessani.
Nyt kun on oikein antamalla annettu välimatkaa toiseen ja parisuhde ei ole enää akuutti olotila niin ihmettelee, että kuka minun mieltäni ja kroppaani on asuttanut viime ajat. Ei voi käsittää omaa toimintaansa ja ajatusmaailmojaan mihin ajautui tuolloin pahimpina aikoina. En tunnista itseäni ja sekös hävettää ja aiheuttaa kolkkoa tyhjyyttä peilin edessä. Nyt olisi paikka positiiviselle ajatukselle kuten esimerkiksi ” hei tyyppi ole hyvilläsi, että viimein ehkä löysit todellisen itsesi kaiken sen saastan keskeltä mihin verhoiduit”. Silti on mahdoton ajatus viljellä tuota henkeä tässä mielentilassa. Vittuako minä tällä uudella todellisella minällä nyt teen kun sitä ei todellakaan tarvi nyt. Ajatus heikosta, herkästä ja tunnerikkaasta jampasta elämän suurimman kolhun keskellä saa minut hamuamaan käsiini terävää ja tylppää. En löydä sitä lecterin maskia jota olen pitänyt kaikki nämä vuodet ja jumanpiru nyt sitä toden totta tarvitsisin. Tämä ihmispolo, joka kuoriutui tämän kriisin mainingeissa kysyy ensimmäisiksi sanoikseen että – miksi?