Eroni eväät

Eilen illalla ovikello soi. Ovisilmän näkyä olen odottanut yhdeksän kuukautta. Ex-olento oli oven takana. Tästä tekstistä ei tule sanojen rivitanssia, ei lauserakenteiden ripaskaa vaan tönkkösuolattu sanoilla vuorattu patsas. Hän halusi jutella, sanoa asioita, joita oli jäänyt sanomatta. Varoittamatta ilmestyi, kertoi asiansa ja antoi minulle mahdollisuuden kysyä. Olin niin sekaisin, että en saanut juuri mitään rakentavaa ilmoille. Ihailin vain häntä ja salaa toivoin hänen näkevän minun muuttuneen. Herättelin toiveita, halusin koskettaa, ottaa hänen pahan olonsa taakakseni. Pelastaa hänet kaikelta maailman pahuudelta. Suojella ja valella rakkaudella loppuelämäni. Halusin tehdä hänet onnelliseksi siltä istumalta. Polttaisin isänmaani lappia myöden jos vain saisin tilaisuuden näyttää uuden minäni hänelle. Antaisin elämäni yhdestä kesäisestä pyöräretkestä hänen kanssaan.

Hän sanoi antaneensa minulle anteeksi. Näin hänen olevan hukassa tunteidensa kanssa, aivan kuin minä olen tämän jälkeen. En saata olla hänelle edes vihainen tämän tempun jälkeen vaan olen pakahtua elämästä kun sain tavata hänet. Hän päätti tulla, joka ei varmasti ollut helppoa. Hän tarvitsi tämän päästäkseen eteenpäin. Suon sen hänelle vaikka tiedän, että menetin hänet jälleen kerran lopullisesti. Hän halusi sormuksen muistoksi ja minä poika annoin. Hän istui omalla tuolillaan ja minä hymyilin, vaikka tiesin näyn tappavan minut sisäisesti lopullisesti. Näinkö tämän tarinan käsikirjoitus olikin tarkoitus mennä. Minun kuuluu odottaa vain koska jälleen saan kuolla ja opetella hengittämään uudestaan. Hänen vuokseen olen valmis siihenkin.