Eroni eväät

Viikonloppuna haalimani uudet naiskontaktit ahdistavat. Viestiä ja puhelua tulee yötä myöden. En nauti tilanteesta yhtään vaan ahdistaa ja tekisi mieli olla vastaamatta, mutta itse soppani keitin. En todellakaan ole hakemassa seuraa enää hetkeen jos siitä tälläinen olo minulle tulee. Tämä kertoo sitä karua tarinaa, että en ole läheskään valmis mihinkään juttuun kenenkään kanssa vielä. En ole sovittanut syntejäni edellisestä suhteestani ja ex-olentoni on vielä liian vahvasti läsnä sydämmessäni ja ajatuksissani. Harmittaa joka suhteessa, mutta minun on ymmärrettävä, että emme olleet ero tilanteessa samalla lähtöviivalla vaan exällä on kahden vuoden etumatka, joten jos hän on jo onnellisesti löytänyt haluamansa ja pystyy siihen niin minä hyväksyn asian. Minun aikani koittaa vielä kunhan jokunen vuosi kuluu. Lohduttavaa on ajatella, että jos exä on nyt onnellinen niin minullakin on mahdollisuus samaan joskus vaikka kärsinkin tästä erosta enemmän kuin hän. Nämä ajatukset perustuvat siis omiin olettamuksiini, mutta tämän tapainen ajattelu helpottaa minun oloani kun tiedän, että ero ei ollut turha vaan exä halusi paremman elämän ja parisuhteen. Hänellä on siihen kaikki valta vaikuttaa sillä hänen elämänsä se on. Go girl, go.

Minulla suruvaihe on pahimmillaan varmasti nyt. En ole työkykyinen ja muutenkin elämä on aikas synkkää nyt. Tiedän, että jossain vaiheessa ehkä helpottaa, mutta tiedän myös sen, että en koskaan kokonaan selviä tästä erosta ja sekös masentaa. Täysipainoinen elämä on tällä hetkellä haaveena aika kaukainen. Mieli on sen verran lukossa, että ei oikein voi edetä kuin päivä kerrallaan ja joskus jopa tunti kerrallaan. Viikottaiset terapia käynnit ovat henkireikäni, sillä en viitsi ystäviäni ja läheisiäni enää ero asioilla vaivata. Heillä alkaa olemaan reppu aika tyhjä asian suhteen. Enkä yhtään ihmettele, sillä kyllä tästä minulle sellainen tuskien taival on muodostunut, että ei voi sanoiksi pukea. Mustasukkaisuuden tunteet exää kohtaan ovat kaikonneet aikoja sitten, sillä olen ymmärtänyt, että hänen on parempi olla ilman minua ja jonkun toisen kanssa. Tämän itselleni myöntäminen saa joka kerta sitä ajatellessani kirjaimellisesti hymyn kasvoilleni. Minä todella haluan, että ex-olentoni löytää onnensa. Se olisi minullekkin tietynlainen hyvitys ja palkka siitä, että minä en häntä saanut onnelliseksi saatettua.

Koiramme kuva komistaa pöytääni edelleen ja pelkään, että minun on laitettava se jossain vaiheessa pois. Puhuminen tuolle kuvalle ja kuvan tuijottaminen ei vointiani ja ikävääni paranna. Miksi meidän exän kanssa piti tämäkin asia tällä tavalla hoitaa?